hei,

 

Pelkäänpä, että huonoin luonteenpiirteeeni on - miellyttää muita.

Never mind, miltä itsestäni tuntuu. En uskalla pyytää mitään, koska en kumminkaan usko, että se minulle suotaisiin. Pyytelen anteeksi, kun soitan, epäilen häiritseväni.

Tätini on vanha, hyvin vanha. Hän on äitini vanhempi sisar, ja äitinikin on jo vanha. Täti soittelee silloin tällöin, ja soitti eilenkin. Hänen miehensä on tullut kuuroksi  (sellaiseksi kuuroksi, joka ei hyväksy kuulokojetta), niin että täti soittaa meille serkuksille, kun haluaa jutella jonkun kanssa.

(Voi voi. Ei minun olisi pitänyt. Nyt hävettää.)

Puhelu kesti reilun tunnin, ja siinä ajassa käsittelimme serkukset, isoäidit ja -isät, 50- ja 60-luvun, ja kaikenlaista muuta, kunnes päädyimme perintöasioihin (hyvin vaarallista), ja siihen mitä hänen lapsensa ja lastenlapsensa joutuisivat hävittämään (myymään) heidän jälkeensä.

Ajattelein, että kun nyt päästiin tähän asiaan, esitänpä pienen toiveen. Alustinkin sen silleen, että hei, tässä olisi aika outo pyyntö ja voit sanoa ei heti.

Asia olisi pitänyt miettiä ihan läpi, sillä tietysti täti sanoi ei, välittömästi. En minä nyt ihan ymmärrrä, miksi pyydät tätä, ei, se on ihan liian hankalaakin, ajattele nyt... Ja  sitä rataa kymmenen minuuttia, kauemminkin. Minä parhaani mukaan puolustamassa, enkä enää puolustamassakaan, ei toki, luovuin jo pyynnöstäni, vähättelin sitä, naureskelin sille. Tämä nyt oli tällainen päähänpisto. Aikamme sitä vatvottuamme lopetimme puhelun. Vannoin ja todistelin, etten ollut harmissani. Kaikkea vielä - kai nyt voi arvatakin, että vietin lähestulkoon unettoman yön ja kävin asiaa läpi mielessäni.

Nyt hetki sitten kännykkä soi. Tietysti siellä oli täti. En vastannut, annoin soida. En kertakaikkiaan jaksa käydä läpi samaa juttua kuin eilen (sillä en usko, että sisältö olisi olennaisesti muuttunut). Tiedän kyllä, että huomenna soitan takaisin. Pakko tämä asia on kohdata kuin nainen.

Mitä opin tästä? Sen, että pyytää ei kannata, pyytäjä aina nöyryytetään.

Ja kun olisin vain halunnut saada itselleni muistoksi palasen ihmisestä, joka on ollut minulle rakas, rakkaampi kuin omat vanhemmat - ja jonka kohdalla aina kuvittelin, että rakkaus oli vastavuoroista!

Horoskoopissani luki rahan kohdalla: älä osta vain miellyttääksesi jotakuta. Kuinka totta. Miksen lukenut sitä eilen! Ennen kuin lähdin kaupungille - ihan muissa asioissa - ja satuin pistäytymään erääseen vaatekauppaan. Jota luulin ihan toiseksi. Naapurituttavani oli kertonut sillä kadulla sijaitsevasta kaupasta, joka saattaisi tarvita myyjää.

Minulla ei ollut sen tarkempia tietoja kaupan sijainnista, niinpä menin tähän sisälle ja kysyin myytiinkö siellä eko-vaatteita. Myyjä nousi henkisesti takajaloilleen. Ei myyty, tai oikeastaan myytiinkin. Kaikki ne vaatteet olivat yhtä ekologisia kuin siinä toisessa putiikissa myydyt, hänpä ei vaan halunnut mainostaa sitä. Juttua olisi tullut lisääkin, mutta sieppasin ensimmäisen vaatteen ja pakenin sovituskoppiin. Minä, kaikissa liemissä keitetty, minä, joka saan tädin kuin tädin ostamaan takin pelkällä tahdonvoimallani. En olisi saanut tuntea itseäni lannistetuksi. Mutta niinpä vain tunikamekko siirtyi minun omistukseeni, ja toivoin palavasti, ettei myyjä ollut enää minuun tuohtunut.

Yhdessä vaiheessa tykkäsin Salman Rushdien kirjoista. Luin ne perä-perää, ja sitten luin muutakin intialaista kirjallisuutta. Jossain kirjassa oli iso talo, melkein kai jo palatsi, joka oli niin suuri, ettei kaikissa huoneissa voinut asua. Kun joku kuoli tai jotain ikävää tapahtui, perhe muutti toisiin, uusiin huoneisiin, antoi jopa laajentaa taloa. Vanhat huoneet jäivät käyttämättä, tavaroineen päivineen.

Muistan lukiessani ahdistuneeni siitä. Ajatelleeni, etteikö olisi helpompaa vain raivata niitä huoneita puhtaaksi kaikesta vanhasta, ja aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.

Minulla on sellainen sisustuslehtien suitsuttama käveltävä komero. Pian voisin suorittaa siellä arkeologisia kaivauksia. Uudet vaatteet pannaan pinojen päälle ja uudet henkarit ripustetaan henkaririvien eteen. Töistäni saan niin paljon henkareita kun jaksan ottaa, joten niitä on kiitettävät määrät. Aiemmin, kun käytössäni oli vain komero ja arkku, majailivat väärän sesongin vaatteet arkussa ja kuluvan sesongin vaatteet kaapissa. Sesonkien vaihtuessa kävin kaikki vaatteet läpi, kokeilin päälle josko vielä mahtuivat tai ilahduttivat, ja vein tarpeettomat pois.

Kesällä tuli viisi vuotta vaatehuone-elämää täyteen. En voi suositella sitä kenellekään. En enää edes tiedä mitä minulla on, tai mahtuvatko ne edes päälle. Uumoilen kyllä, ettei kaikki enää mahdukaan. Mutta koska tilaa on, mutta aikaa ja viitseliäisyyttä huonommin, on komeron sisällys lisääntymistään lisääntynyt.

Kesällä jo alkoi tämä häiritä minua. Vein silloin kaikki vaatteet ulos ja tuuletin ne. Suunnittelin tekeväni sovitus- ja erottelupäivän "piakkoin". Sitten kun olisi aikaa. Aikaa ei koskaan tunnu olevan. Käyn töissä ensin yhdessä paikassa, sitten toisessa, ja ne muutamat vapaat hetket tykkään istua sohvalla. Tai sitten teen niinäkin hetkinä jotain kakkostyöhöni liittyvää - ja lepään vasta sängyssä.

Merenvihreä rusettipaita meni tänään kahden viikon intensiivisen käyttämisen jälkeen pesukoppaan. Pelkään vaan, että kun se tulee pesusta en enää löydä sitä ellen ota sitä välittömästi uudelleen käyttöön.

Olen lukenut jostain, että ihmiset jotka eivät osaa luopua tavaroistaan, eivät myöskään osaa luopua kiloistaan. Kuulostaa köökkifilosofialta, jossa saattaa piillä totuuden jyvänen. Voisinkohan tehdä vaihtokaupan: kolme kassillista vaatetta keräykseen=kolme kiloa elopainoa pois?

Omakuva on lopultakin hyvin hauras. 

 

Olin tänään kampaajalla.

Hiukseni eivät ole enää ihan samaa väriä kuin kaksikymppisenä. Etu- ja takahiuksien väriä hallitsee eri geeni. Takahiuksien geeni antaa hiusten pitää värinsä, kunnes taas naaman lähellä olevien hiusten geeni saa ne muuttamaan väriään aika aikaisinkin. Löysin ensimmäisen harmaan hiukseni 28-vuotiaana, juuri toisen lapseni syntymän jälkeen. Se toi mieleeni äitini. Hän ei koskaan kertonut meille lapsille oikeaa ikäänsä. Aina kun kysyimme, hän oli 29-vuotias. (Joskus teini-iässä asioista perillä oleva ystäväni epäili asiaa, mutta se on jo toinen juttu.) Äitini pyysi meitä nyppimään (tai antoi nyppiä?) hänen harmaita hiuksiaan automatkoilla - mutta sekin on toinen juttu.

Hiukseni ovat siis edestä vaalenneet ihan eri tahdissa kuin takaa, ja olen tykännyt leikkauttaa ne epämääräisen sekaiseksi ja rikkoutuneeksi. Saattaa olla, että ole jämähtänyt 80-90-luvulle, tai sitten olen jälleen huippumuodikas.

Tänään kampaajani kuitenkin leikkasi ne viivasuoriksi ja säntillisiksi.

Hui ei! Kävin vasta toista kertaa tällä kampaajalla, enkä ruvennut siis opastamaan. Kuvittelin hänen muistavan hiukseni viime kerrasta... Ensimmäisellä kerralla hiukset olivat täydellisen hienosti, siksi palasinkin hänen luokseen. Mutta nyt ei. Katselin itseäni peilistä ja mietin: kuka on tuo vastaan tuijottava keski-ikäinen? En suinkaan minä itse? Enhän? Enhän??

Seuraan sarjaa Uskomaton uusperhe. Tämänpäiväistä jaksoa katsellessani kadehdin näyttelijöitä. He ovat olleet mukana sarjassa noin viisitoista vuotta. Viidessätoista vuodessa lapsi kasvaa aikuiseksi. Heillä on etuoikeus nähdä itsensä kasvavan ja muuttuvan. Ensimmäsissä jaksoissa Frederique on ehkä kymmenvuotias, tämän päivän jaksoissa hänellä on samanikäinen tytär. Koska jaksot etenevät nopeasti, ehkä kaksi vuodessa, muistan vielä hyvin lapset pienempinä ja heidän vanhempansa nuorempina.

Toivoisin, että voisin myös katsoa itseäni nuorempana. Voisin sanoa itselleni: ihan turhaan huolehdit. Tai: olet hyvä tyyppi, älä masennu turhasta.

Jos töiden loppumisen ja yön alkamisen väliin jäisi pitempi aika, ehtisin tehdä vaikka mitä. Näinollen, iltauninen kun olen, aikaa jää parisen tuntia. Olen seitsemältä kotona ja tätä kirjoittaessani kello lähestyy puolta kymmentä. Kymmeneltä olen useimmiten jo sängyssä.

Olen ehtinyt syödä illallista (lohta, tarhonyaa ja ruusukaalia), katsoa kaksi jaksoa Kauniita ja rohkeita läppäriltä (tylsää) ja tarkastaa meilini (viisi uutta). Yksi meileistä vaati toimenpiteitä. Tarkistin asian ja kirjoitin vastauksen. Siinä sivussa olen juonut kolme kupillista yrttiteetä, kaksi pullollista - öhöm - siideriä, ja imaissut kolme-neljä suklaapatukkaa. (Ei ihme, etten laihdu.)

Töissä oli ihan tavallinen päivä. En rakasta työtäni, vaikka olen siinä hyvä. Työtoverit tekevät työstäni työhön menemisen arvoisen. Tyypittelen herkästi ihmisiä, ja olen tyypitellyt työtoverini näin:

• Kukkaistyttö. Vanha hippi. Pukeutuu kirppislöytöihin ja julistaa vapaata rakkautta ja työväenaatetta. Lähestyy kuuttakymppiä, olento keijukaismaisen hoikka, hiukset pitkät ja laittamattomat, meikkiä tuskin nimeksi. Edistyksellisiä mielipiteitä ryyditettynä vanhan kansan viisauksilla. Selkeä hiljainen johtaja.
• Kahvinkeittäjä. Emäntäkoulun käynyt blondi, hyvin ristiriitainen hahmo. On nöyrä ja peräti nöyristelevä ylempiään kohtaan, mutta käskyttää miestään ja lapsiaan. Nuorin pääsi hiljattain ylioppilaaksi. Lapsi olisi halunnut jatkaa yliopistoon, mutta Kahvinkeittäjä esti tämän opiskelut tienaustasoon vedoten. Yksivuotisen ammattikoulun jälkeen lapsi toimii palvelualalla. Pomottajan elkeitä.
• Besserwisser. Opintoja, gradu, kieliä ja ulkomaankokemusta. Mitä hän tekee kaupassa? Myös pomottajan elkeitä. Hän ja Kahvinkeittäjä ottavat usein yhteen. Itse asiassa Kahvinkeittäjä ottaa yhteen melkein kaikkien kanssa.
• Jääkärin morsian. Liitossa hyvätuloisen, isänmaallisia arvoja tunnustavan miehen kanssa. Tuntee syyllisyyttä erolapsitaustastaan, aviottomasta lapsestaan. Antaa herkästi periksi miehen mustasukkaisuudelle.
• Jääkuningatar. Nuori ja napakka, tietää mitä tahtoo elämältään. Pradan paholaisen nuorempi inkarnaatio. Riidoissa Kukkaistytön kanssa.
• Vapaa nainen. Vanha mutta piukka ja nätti. Musta tukka, mustat vaatteet, klassinen ulkoasu, vihjaileva olemus. Puhuu vain ja ainoastaan itsestään, ei kuuntele toista, johtaa jokaisen keskustelun takaisin itseensä. Nähdään useimmiten nuoren miehen kainalossa.
• Superblondi. Ei niin blondi kuin luulisi. Ollut toki nuorempana valokuvamallina, mutta itse asiassa piinkova bisnesnainen. Harhauttaa pukeutumalla vaaleanpunaiseen.
• Sotalapsi. Pelottavan hyvämuistinen, tuntee jokaisen, muistaa jokaisen.
• Aidanalittaja. Tekee työnsä rimaa hipoen, muistaa työehtosopimuksen sanatarkasti ja vetoaa siihen jatkuvasti. Ei ihme, että hänet poistettiin "taloudellisista ja tuotannollisista syistä". Kuuleman mukaan työntelee uudessa paikassa täydennyskärryjä hitaasti ja harkiten.

Olenko hieman ilkeä? Taidan olla. Aiheesta voisi jatkaa, ja jatkankin varmaan toisen kerran. Nyt on taas jo nukkumaanmenoaika. Mies pyrähti juuri oviverhon takana ja huuteli suihkuun. Siellä on kuulemma "kuumat paikat". Täytyypä mennä tarkistamaan.