Never mind, miltä itsestäni tuntuu. En uskalla pyytää mitään, koska en kumminkaan usko, että se minulle suotaisiin. Pyytelen anteeksi, kun soitan, epäilen häiritseväni.

Tätini on vanha, hyvin vanha. Hän on äitini vanhempi sisar, ja äitinikin on jo vanha. Täti soittelee silloin tällöin, ja soitti eilenkin. Hänen miehensä on tullut kuuroksi  (sellaiseksi kuuroksi, joka ei hyväksy kuulokojetta), niin että täti soittaa meille serkuksille, kun haluaa jutella jonkun kanssa.

(Voi voi. Ei minun olisi pitänyt. Nyt hävettää.)

Puhelu kesti reilun tunnin, ja siinä ajassa käsittelimme serkukset, isoäidit ja -isät, 50- ja 60-luvun, ja kaikenlaista muuta, kunnes päädyimme perintöasioihin (hyvin vaarallista), ja siihen mitä hänen lapsensa ja lastenlapsensa joutuisivat hävittämään (myymään) heidän jälkeensä.

Ajattelein, että kun nyt päästiin tähän asiaan, esitänpä pienen toiveen. Alustinkin sen silleen, että hei, tässä olisi aika outo pyyntö ja voit sanoa ei heti.

Asia olisi pitänyt miettiä ihan läpi, sillä tietysti täti sanoi ei, välittömästi. En minä nyt ihan ymmärrrä, miksi pyydät tätä, ei, se on ihan liian hankalaakin, ajattele nyt... Ja  sitä rataa kymmenen minuuttia, kauemminkin. Minä parhaani mukaan puolustamassa, enkä enää puolustamassakaan, ei toki, luovuin jo pyynnöstäni, vähättelin sitä, naureskelin sille. Tämä nyt oli tällainen päähänpisto. Aikamme sitä vatvottuamme lopetimme puhelun. Vannoin ja todistelin, etten ollut harmissani. Kaikkea vielä - kai nyt voi arvatakin, että vietin lähestulkoon unettoman yön ja kävin asiaa läpi mielessäni.

Nyt hetki sitten kännykkä soi. Tietysti siellä oli täti. En vastannut, annoin soida. En kertakaikkiaan jaksa käydä läpi samaa juttua kuin eilen (sillä en usko, että sisältö olisi olennaisesti muuttunut). Tiedän kyllä, että huomenna soitan takaisin. Pakko tämä asia on kohdata kuin nainen.

Mitä opin tästä? Sen, että pyytää ei kannata, pyytäjä aina nöyryytetään.

Ja kun olisin vain halunnut saada itselleni muistoksi palasen ihmisestä, joka on ollut minulle rakas, rakkaampi kuin omat vanhemmat - ja jonka kohdalla aina kuvittelin, että rakkaus oli vastavuoroista!

Minulla ei ollut sen tarkempia tietoja kaupan sijainnista, niinpä menin tähän sisälle ja kysyin myytiinkö siellä eko-vaatteita. Myyjä nousi henkisesti takajaloilleen. Ei myyty, tai oikeastaan myytiinkin. Kaikki ne vaatteet olivat yhtä ekologisia kuin siinä toisessa putiikissa myydyt, hänpä ei vaan halunnut mainostaa sitä. Juttua olisi tullut lisääkin, mutta sieppasin ensimmäisen vaatteen ja pakenin sovituskoppiin. Minä, kaikissa liemissä keitetty, minä, joka saan tädin kuin tädin ostamaan takin pelkällä tahdonvoimallani. En olisi saanut tuntea itseäni lannistetuksi. Mutta niinpä vain tunikamekko siirtyi minun omistukseeni, ja toivoin palavasti, ettei myyjä ollut enää minuun tuohtunut.

Yhdessä vaiheessa tykkäsin Salman Rushdien kirjoista. Luin ne perä-perää, ja sitten luin muutakin intialaista kirjallisuutta. Jossain kirjassa oli iso talo, melkein kai jo palatsi, joka oli niin suuri, ettei kaikissa huoneissa voinut asua. Kun joku kuoli tai jotain ikävää tapahtui, perhe muutti toisiin, uusiin huoneisiin, antoi jopa laajentaa taloa. Vanhat huoneet jäivät käyttämättä, tavaroineen päivineen.

Muistan lukiessani ahdistuneeni siitä. Ajatelleeni, etteikö olisi helpompaa vain raivata niitä huoneita puhtaaksi kaikesta vanhasta, ja aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.

Minulla on sellainen sisustuslehtien suitsuttama käveltävä komero. Pian voisin suorittaa siellä arkeologisia kaivauksia. Uudet vaatteet pannaan pinojen päälle ja uudet henkarit ripustetaan henkaririvien eteen. Töistäni saan niin paljon henkareita kun jaksan ottaa, joten niitä on kiitettävät määrät. Aiemmin, kun käytössäni oli vain komero ja arkku, majailivat väärän sesongin vaatteet arkussa ja kuluvan sesongin vaatteet kaapissa. Sesonkien vaihtuessa kävin kaikki vaatteet läpi, kokeilin päälle josko vielä mahtuivat tai ilahduttivat, ja vein tarpeettomat pois.

Kesällä tuli viisi vuotta vaatehuone-elämää täyteen. En voi suositella sitä kenellekään. En enää edes tiedä mitä minulla on, tai mahtuvatko ne edes päälle. Uumoilen kyllä, ettei kaikki enää mahdukaan. Mutta koska tilaa on, mutta aikaa ja viitseliäisyyttä huonommin, on komeron sisällys lisääntymistään lisääntynyt.

Kesällä jo alkoi tämä häiritä minua. Vein silloin kaikki vaatteet ulos ja tuuletin ne. Suunnittelin tekeväni sovitus- ja erottelupäivän "piakkoin". Sitten kun olisi aikaa. Aikaa ei koskaan tunnu olevan. Käyn töissä ensin yhdessä paikassa, sitten toisessa, ja ne muutamat vapaat hetket tykkään istua sohvalla. Tai sitten teen niinäkin hetkinä jotain kakkostyöhöni liittyvää - ja lepään vasta sängyssä.

Merenvihreä rusettipaita meni tänään kahden viikon intensiivisen käyttämisen jälkeen pesukoppaan. Pelkään vaan, että kun se tulee pesusta en enää löydä sitä ellen ota sitä välittömästi uudelleen käyttöön.

Olen lukenut jostain, että ihmiset jotka eivät osaa luopua tavaroistaan, eivät myöskään osaa luopua kiloistaan. Kuulostaa köökkifilosofialta, jossa saattaa piillä totuuden jyvänen. Voisinkohan tehdä vaihtokaupan: kolme kassillista vaatetta keräykseen=kolme kiloa elopainoa pois?

Olin tänään kampaajalla.

Hiukseni eivät ole enää ihan samaa väriä kuin kaksikymppisenä. Etu- ja takahiuksien väriä hallitsee eri geeni. Takahiuksien geeni antaa hiusten pitää värinsä, kunnes taas naaman lähellä olevien hiusten geeni saa ne muuttamaan väriään aika aikaisinkin. Löysin ensimmäisen harmaan hiukseni 28-vuotiaana, juuri toisen lapseni syntymän jälkeen. Se toi mieleeni äitini. Hän ei koskaan kertonut meille lapsille oikeaa ikäänsä. Aina kun kysyimme, hän oli 29-vuotias. (Joskus teini-iässä asioista perillä oleva ystäväni epäili asiaa, mutta se on jo toinen juttu.) Äitini pyysi meitä nyppimään (tai antoi nyppiä?) hänen harmaita hiuksiaan automatkoilla - mutta sekin on toinen juttu.

Hiukseni ovat siis edestä vaalenneet ihan eri tahdissa kuin takaa, ja olen tykännyt leikkauttaa ne epämääräisen sekaiseksi ja rikkoutuneeksi. Saattaa olla, että ole jämähtänyt 80-90-luvulle, tai sitten olen jälleen huippumuodikas.

Tänään kampaajani kuitenkin leikkasi ne viivasuoriksi ja säntillisiksi.

Hui ei! Kävin vasta toista kertaa tällä kampaajalla, enkä ruvennut siis opastamaan. Kuvittelin hänen muistavan hiukseni viime kerrasta... Ensimmäisellä kerralla hiukset olivat täydellisen hienosti, siksi palasinkin hänen luokseen. Mutta nyt ei. Katselin itseäni peilistä ja mietin: kuka on tuo vastaan tuijottava keski-ikäinen? En suinkaan minä itse? Enhän? Enhän??

Seuraan sarjaa Uskomaton uusperhe. Tämänpäiväistä jaksoa katsellessani kadehdin näyttelijöitä. He ovat olleet mukana sarjassa noin viisitoista vuotta. Viidessätoista vuodessa lapsi kasvaa aikuiseksi. Heillä on etuoikeus nähdä itsensä kasvavan ja muuttuvan. Ensimmäsissä jaksoissa Frederique on ehkä kymmenvuotias, tämän päivän jaksoissa hänellä on samanikäinen tytär. Koska jaksot etenevät nopeasti, ehkä kaksi vuodessa, muistan vielä hyvin lapset pienempinä ja heidän vanhempansa nuorempina.

Toivoisin, että voisin myös katsoa itseäni nuorempana. Voisin sanoa itselleni: ihan turhaan huolehdit. Tai: olet hyvä tyyppi, älä masennu turhasta.

Olen ehtinyt syödä illallista (lohta, tarhonyaa ja ruusukaalia), katsoa kaksi jaksoa Kauniita ja rohkeita läppäriltä (tylsää) ja tarkastaa meilini (viisi uutta). Yksi meileistä vaati toimenpiteitä. Tarkistin asian ja kirjoitin vastauksen. Siinä sivussa olen juonut kolme kupillista yrttiteetä, kaksi pullollista - öhöm - siideriä, ja imaissut kolme-neljä suklaapatukkaa. (Ei ihme, etten laihdu.)

Töissä oli ihan tavallinen päivä. En rakasta työtäni, vaikka olen siinä hyvä. Työtoverit tekevät työstäni työhön menemisen arvoisen. Tyypittelen herkästi ihmisiä, ja olen tyypitellyt työtoverini näin:

• Kukkaistyttö. Vanha hippi. Pukeutuu kirppislöytöihin ja julistaa vapaata rakkautta ja työväenaatetta. Lähestyy kuuttakymppiä, olento keijukaismaisen hoikka, hiukset pitkät ja laittamattomat, meikkiä tuskin nimeksi. Edistyksellisiä mielipiteitä ryyditettynä vanhan kansan viisauksilla. Selkeä hiljainen johtaja.
• Kahvinkeittäjä. Emäntäkoulun käynyt blondi, hyvin ristiriitainen hahmo. On nöyrä ja peräti nöyristelevä ylempiään kohtaan, mutta käskyttää miestään ja lapsiaan. Nuorin pääsi hiljattain ylioppilaaksi. Lapsi olisi halunnut jatkaa yliopistoon, mutta Kahvinkeittäjä esti tämän opiskelut tienaustasoon vedoten. Yksivuotisen ammattikoulun jälkeen lapsi toimii palvelualalla. Pomottajan elkeitä.
• Besserwisser. Opintoja, gradu, kieliä ja ulkomaankokemusta. Mitä hän tekee kaupassa? Myös pomottajan elkeitä. Hän ja Kahvinkeittäjä ottavat usein yhteen. Itse asiassa Kahvinkeittäjä ottaa yhteen melkein kaikkien kanssa.
• Jääkärin morsian. Liitossa hyvätuloisen, isänmaallisia arvoja tunnustavan miehen kanssa. Tuntee syyllisyyttä erolapsitaustastaan, aviottomasta lapsestaan. Antaa herkästi periksi miehen mustasukkaisuudelle.
• Jääkuningatar. Nuori ja napakka, tietää mitä tahtoo elämältään. Pradan paholaisen nuorempi inkarnaatio. Riidoissa Kukkaistytön kanssa.
• Vapaa nainen. Vanha mutta piukka ja nätti. Musta tukka, mustat vaatteet, klassinen ulkoasu, vihjaileva olemus. Puhuu vain ja ainoastaan itsestään, ei kuuntele toista, johtaa jokaisen keskustelun takaisin itseensä. Nähdään useimmiten nuoren miehen kainalossa.
• Superblondi. Ei niin blondi kuin luulisi. Ollut toki nuorempana valokuvamallina, mutta itse asiassa piinkova bisnesnainen. Harhauttaa pukeutumalla vaaleanpunaiseen.
• Sotalapsi. Pelottavan hyvämuistinen, tuntee jokaisen, muistaa jokaisen.
• Aidanalittaja. Tekee työnsä rimaa hipoen, muistaa työehtosopimuksen sanatarkasti ja vetoaa siihen jatkuvasti. Ei ihme, että hänet poistettiin "taloudellisista ja tuotannollisista syistä". Kuuleman mukaan työntelee uudessa paikassa täydennyskärryjä hitaasti ja harkiten.

Olenko hieman ilkeä? Taidan olla. Aiheesta voisi jatkaa, ja jatkankin varmaan toisen kerran. Nyt on taas jo nukkumaanmenoaika. Mies pyrähti juuri oviverhon takana ja huuteli suihkuun. Siellä on kuulemma "kuumat paikat". Täytyypä mennä tarkistamaan.

Paheistani mainitsin jo edellä, lisättäköön siihen vielä yksi: olen nuuka vedestä. Pesukone pyörii yösähkön aikaan, mutta vain silloin kun se on todella, todella täynnä. Eivätkä vaatteetkaan nopeasti likaannu. Ihme kyllä pukeudun siististi töihin lähtiessä, vaikka työpaikalla ensi töikseni riisun kaiken ja vaihdan työpukimiin. Niin tekevät muutkin. Pukuhuoneessa näkee hauskoja asuja ja kauniita kenkiä ja laukkuja. Yksi työtoveri etenkin, keski-ikäinen hänkin, ostaa luovasti kirppikseltä ja uffista kaikenlaista. Sitten on nuori nainen, joka juoksee viimeisimmän muodin perässä ja jolla tuntuu olevan joka kerta uudet vaatteet. (Meidän palkalla!) Kolmas ompelee vamppivaattensa itse, neljäs pihtaa ja ruinaa niin kauan, että saa miehensä tai äitinsä ostamaan itselleen isommat hankinnat, takit ja saappaat. Ihmettelen sellaista hiukan, hänkin on sentään jo viidenkympin.

Pukuhuoneeseen ne eroavaisuudet sitten jäävät, ja salin puolella meillä on kaikilla sama univormu päällä. Tumma alaosa, yleensä housut, jakku tai pusero on talon puolesta ja aina viimeisimmän muodin mukaan. Kaikkien päällä ne eivät istu, eikä kulloinenkaan väri sovi jokaiselle. Ja kuitenkin meidän on näytettävä freesiltä ja hehkeältä ja edustavalta.

Viime vuonna ostin cd-sarjan The House of Elliot. Muotitalon ompelimossa on kaikilla sievät työtakit. Sellaisen toivoisin meillekin. Eikö myymälän henkilökunta näyttäisi heti osaavammalta yhtenäiset hyvinistuvat työtakit yllään, mittanauhat kaulasta roikkuen, neulatyyny käsivarressa? Heistä välittyisi auktoriteetti ja pätevyys aivan eri lailla kuin jossain väsyneensinisessä polyestertakissa ja epämääräisissä kengissä kuljeksivalta työntekijästä.

Työtakit olisivat mukavan vanhanaikaisia. Sitten otettaisiin vielä yhteispotretti myymälän edessä ja ripustettaisiin se kaupan seinälle. Taidan kaivata johonkin muuhun aikaan, nykyhetki ei jaksa kiinnostaa.

Omat vaattet eivät siis kulu eivätkä pahemmin likaannukaan. Kuitenkin ostan lisää. Minun on pohdittava tätä ristiriitaa hieman tarkemmin.

Pullat tulevat mieheni kotimaasta - tahtoo sanoa, että pullien resepti tulee sieltä - ja ne ovat mieheni leipomia. Mieheni tykkää leipoa. Hänestä olisi pitänyt tulla sokerileipuri, niin hyvin hän osaa tehdä sokerikakut, täytekakut, Sacher-tortut ja kahvikakut. Puhumattakaan hedelmäisistä piiraista saatikka tumman luumuhillon sisältämistä sisaruspullista.

Pullataikina tehdään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Ei puhettakaan, että munat ja sokeri vatkattaisiin vaahdoksi ja yhdistettäisiin maitoon sekoitettuun hiivaan. Ei tosiaankaan. Munista erotellaan keltuainen ja valkuainen. Valkuainen vatkataan kovaksi vaahdoksi, niin kovaksi, että kulhon voi kääntää vaikka ylösalaisin eikä vaahto karkaa minnekään. Keltuaiset ja sokerikin vatkataan vaahdoksi. Siitä tulee ilmavan kuohkeaa. vanhoissa keittokirjoissa sanotaan "Me erottelemme keltaiset ja vatkaamme ne sokerin kanssa kuohkeaksi vaahdoksi. Vaahdosta saa kuohkeamman, jos panemme mukaan ripauksen suolaa."

Minua on aina huvittanut tuo me. ketkä me? Sairaalassakin on tapana puhua meistä. Onko meidän vatsamme toiminut hyvin? Onko meillä kuumetta?

Voi tietysti olla, että olen kuumeinenkin, vatsani ainakin toimii, Kiitos luumupullien. Kaloreita niistä ei puutu. Tunnen kun ylimääräiset kalorit tunkevat lanteilleni, asettuvat taloksi ja kutsuvat ystävänsäkin viettämään lokoisia aikoja.

Mieheni tykkää minusta pullukkana. Tai sitten ei. Ehkä olen helpompi tällaisena, mukautuvana, vähän tyytyvänä, itsestäni ei-mitään luulevana?

Minun heikkouteni on. Suurin heikkouteni tällä hetkellä on. Huomaan, että sitä on vaikea kirjoittaa (ja vielä vaikeampi sanoa  ääneen), joten olen aivan yksin heikkouteni kanssa. Olen nimittäin hirveän tykästynyt siideriin. Sehän kuulostaa viattomalta, eikö totta? Niin herttaisen rouvamaiselta, vai mitä? Etkö aivan näekin sielusi silmillä naisporukan laimeankeltaiset lasit edessään? Nauramassa hauskoille jutuille, nauttimassa yhdessäolosta ja kesäisistä päivistä?

Kunpa asia olisikin niin. Minun siideripulloni asuvat piilossa sohvatyynyjen takana, astiakaapin perukoilla tai talvisaappaiden varsissa. Joka aamu oloni on kirkas ja iloinen, ja totean tyytyväisenä, että voin taas hyvin. Joka ilta töistä tullessa pistäydyn jonkin tekosyyn varjolla lähimarkettiin - maito on lopussa, täytyy katsoa tarjoukset, onkohan kotona tarpeeksi juustoa - ja siinä sitä ollaan. Niinä hetkinä en hallitse itseäni, tuntuu kuin eläisin automaattiohjauksella. Kassissani on pari pullollista siideriä, ja inhoan itseäni.

Muitakin paheita löytyy. Tykkään panna rahaa sukanvarteen. Tapa sai alkunsa, kun minut nuorena naitiin vieraaseen maahan. (Enkö saakin sen kuulostamaan ihanan vanhanaikaiselta?) Kotoa lähtiessä sain vanhemmiltani tuhat silloista markkaa. Äitini oli säästänyt sitä syntymästäni asti. Meitä oli useampi lapsi, ja 70-luvun inflaatio söi tietysti rahan arvoa niin ettei tuhat markkaa loppujen lopuksi ollut kummoinenkaan alku uudelle elämälle.

Alusta lähtien totuin siihen, että mies pitää huolen. Hullulla 80-luvulla omakin elämä meni ihan hulluksi ja rupesin varautumaan mahdolliseen eroon. Tein sen ihan klassisen tempun, säästin tietenkin talousrahoista. Säilytin rahoja sukkahousupaketeissa, alusvaatepinojen alla, vanhojen kirjeiden ja korttien seassa. Kun  niitä alkoi olla paljon, vein ne pankkiin ja avasin tilin. Niin sai alkunsa kotimme rinnakkaistalous.

Raha kiehtoo minua. Useimmiten säästän, jopa pihtaan. Sitten saatan nähdä kauniin esineen, taulun, sormuksen, valokuvakirjan tai epäkäytännöllisen juhlalaukun, ja ostaa sen hyvillä mielin. My one weakness, sanoisi Candlefordin postineiti. Ja niin taidan sanoa minäkin.

Nyt naamalla kovettuu tyrninaamio, sitruunantuoksuinen luomuvartalovoide odottaa samoin kuin tyjäkämpi Total Body Lift ... juu, ei ole enää aivokapasiteettia jäljellä tarpeeksi muuhun kuin toivottamaan mahdollisen/t lukijan/t tervetulleiksi seuraamaan jatkokertomusta Aika Masentavasta Elämästäni. Huomenna lisää!