Olen kotirouva ja minulla on salattuja paheita. Ei, kotirouva en ole, mutta paheita löytyy kyllä. Sekä salattuja että julkisia. Vaikka eiväthän julkisia paheita yleensä luokitella paheiksi vaan originelleiksi luonteenpiirteiksi. Tai sanoakseni sen Candlefordin postineiti Dorcasin suulla: se on pieni heikkouteni. It's my one weakness. Niin suloista, niin viatonta.

Minun heikkouteni on. Suurin heikkouteni tällä hetkellä on. Huomaan, että sitä on vaikea kirjoittaa (ja vielä vaikeampi sanoa  ääneen), joten olen aivan yksin heikkouteni kanssa. Olen nimittäin hirveän tykästynyt siideriin. Sehän kuulostaa viattomalta, eikö totta? Niin herttaisen rouvamaiselta, vai mitä? Etkö aivan näekin sielusi silmillä naisporukan laimeankeltaiset lasit edessään? Nauramassa hauskoille jutuille, nauttimassa yhdessäolosta ja kesäisistä päivistä?

Kunpa asia olisikin niin. Minun siideripulloni asuvat piilossa sohvatyynyjen takana, astiakaapin perukoilla tai talvisaappaiden varsissa. Joka aamu oloni on kirkas ja iloinen, ja totean tyytyväisenä, että voin taas hyvin. Joka ilta töistä tullessa pistäydyn jonkin tekosyyn varjolla lähimarkettiin - maito on lopussa, täytyy katsoa tarjoukset, onkohan kotona tarpeeksi juustoa - ja siinä sitä ollaan. Niinä hetkinä en hallitse itseäni, tuntuu kuin eläisin automaattiohjauksella. Kassissani on pari pullollista siideriä, ja inhoan itseäni.

Muitakin paheita löytyy. Tykkään panna rahaa sukanvarteen. Tapa sai alkunsa, kun minut nuorena naitiin vieraaseen maahan. (Enkö saakin sen kuulostamaan ihanan vanhanaikaiselta?) Kotoa lähtiessä sain vanhemmiltani tuhat silloista markkaa. Äitini oli säästänyt sitä syntymästäni asti. Meitä oli useampi lapsi, ja 70-luvun inflaatio söi tietysti rahan arvoa niin ettei tuhat markkaa loppujen lopuksi ollut kummoinenkaan alku uudelle elämälle.

Alusta lähtien totuin siihen, että mies pitää huolen. Hullulla 80-luvulla omakin elämä meni ihan hulluksi ja rupesin varautumaan mahdolliseen eroon. Tein sen ihan klassisen tempun, säästin tietenkin talousrahoista. Säilytin rahoja sukkahousupaketeissa, alusvaatepinojen alla, vanhojen kirjeiden ja korttien seassa. Kun  niitä alkoi olla paljon, vein ne pankkiin ja avasin tilin. Niin sai alkunsa kotimme rinnakkaistalous.

Raha kiehtoo minua. Useimmiten säästän, jopa pihtaan. Sitten saatan nähdä kauniin esineen, taulun, sormuksen, valokuvakirjan tai epäkäytännöllisen juhlalaukun, ja ostaa sen hyvillä mielin. My one weakness, sanoisi Candlefordin postineiti. Ja niin taidan sanoa minäkin.