Horoskoopissani luki rahan kohdalla: älä osta vain miellyttääksesi jotakuta. Kuinka totta. Miksen lukenut sitä eilen! Ennen kuin lähdin kaupungille - ihan muissa asioissa - ja satuin pistäytymään erääseen vaatekauppaan. Jota luulin ihan toiseksi. Naapurituttavani oli kertonut sillä kadulla sijaitsevasta kaupasta, joka saattaisi tarvita myyjää.

Minulla ei ollut sen tarkempia tietoja kaupan sijainnista, niinpä menin tähän sisälle ja kysyin myytiinkö siellä eko-vaatteita. Myyjä nousi henkisesti takajaloilleen. Ei myyty, tai oikeastaan myytiinkin. Kaikki ne vaatteet olivat yhtä ekologisia kuin siinä toisessa putiikissa myydyt, hänpä ei vaan halunnut mainostaa sitä. Juttua olisi tullut lisääkin, mutta sieppasin ensimmäisen vaatteen ja pakenin sovituskoppiin. Minä, kaikissa liemissä keitetty, minä, joka saan tädin kuin tädin ostamaan takin pelkällä tahdonvoimallani. En olisi saanut tuntea itseäni lannistetuksi. Mutta niinpä vain tunikamekko siirtyi minun omistukseeni, ja toivoin palavasti, ettei myyjä ollut enää minuun tuohtunut.

Yhdessä vaiheessa tykkäsin Salman Rushdien kirjoista. Luin ne perä-perää, ja sitten luin muutakin intialaista kirjallisuutta. Jossain kirjassa oli iso talo, melkein kai jo palatsi, joka oli niin suuri, ettei kaikissa huoneissa voinut asua. Kun joku kuoli tai jotain ikävää tapahtui, perhe muutti toisiin, uusiin huoneisiin, antoi jopa laajentaa taloa. Vanhat huoneet jäivät käyttämättä, tavaroineen päivineen.

Muistan lukiessani ahdistuneeni siitä. Ajatelleeni, etteikö olisi helpompaa vain raivata niitä huoneita puhtaaksi kaikesta vanhasta, ja aloittaa alusta, puhtaalta pöydältä.

Minulla on sellainen sisustuslehtien suitsuttama käveltävä komero. Pian voisin suorittaa siellä arkeologisia kaivauksia. Uudet vaatteet pannaan pinojen päälle ja uudet henkarit ripustetaan henkaririvien eteen. Töistäni saan niin paljon henkareita kun jaksan ottaa, joten niitä on kiitettävät määrät. Aiemmin, kun käytössäni oli vain komero ja arkku, majailivat väärän sesongin vaatteet arkussa ja kuluvan sesongin vaatteet kaapissa. Sesonkien vaihtuessa kävin kaikki vaatteet läpi, kokeilin päälle josko vielä mahtuivat tai ilahduttivat, ja vein tarpeettomat pois.

Kesällä tuli viisi vuotta vaatehuone-elämää täyteen. En voi suositella sitä kenellekään. En enää edes tiedä mitä minulla on, tai mahtuvatko ne edes päälle. Uumoilen kyllä, ettei kaikki enää mahdukaan. Mutta koska tilaa on, mutta aikaa ja viitseliäisyyttä huonommin, on komeron sisällys lisääntymistään lisääntynyt.

Kesällä jo alkoi tämä häiritä minua. Vein silloin kaikki vaatteet ulos ja tuuletin ne. Suunnittelin tekeväni sovitus- ja erottelupäivän "piakkoin". Sitten kun olisi aikaa. Aikaa ei koskaan tunnu olevan. Käyn töissä ensin yhdessä paikassa, sitten toisessa, ja ne muutamat vapaat hetket tykkään istua sohvalla. Tai sitten teen niinäkin hetkinä jotain kakkostyöhöni liittyvää - ja lepään vasta sängyssä.

Merenvihreä rusettipaita meni tänään kahden viikon intensiivisen käyttämisen jälkeen pesukoppaan. Pelkään vaan, että kun se tulee pesusta en enää löydä sitä ellen ota sitä välittömästi uudelleen käyttöön.

Olen lukenut jostain, että ihmiset jotka eivät osaa luopua tavaroistaan, eivät myöskään osaa luopua kiloistaan. Kuulostaa köökkifilosofialta, jossa saattaa piillä totuuden jyvänen. Voisinkohan tehdä vaihtokaupan: kolme kassillista vaatetta keräykseen=kolme kiloa elopainoa pois?