Pelkäänpä, että huonoin luonteenpiirteeeni on - miellyttää muita.

Never mind, miltä itsestäni tuntuu. En uskalla pyytää mitään, koska en kumminkaan usko, että se minulle suotaisiin. Pyytelen anteeksi, kun soitan, epäilen häiritseväni.

Tätini on vanha, hyvin vanha. Hän on äitini vanhempi sisar, ja äitinikin on jo vanha. Täti soittelee silloin tällöin, ja soitti eilenkin. Hänen miehensä on tullut kuuroksi  (sellaiseksi kuuroksi, joka ei hyväksy kuulokojetta), niin että täti soittaa meille serkuksille, kun haluaa jutella jonkun kanssa.

(Voi voi. Ei minun olisi pitänyt. Nyt hävettää.)

Puhelu kesti reilun tunnin, ja siinä ajassa käsittelimme serkukset, isoäidit ja -isät, 50- ja 60-luvun, ja kaikenlaista muuta, kunnes päädyimme perintöasioihin (hyvin vaarallista), ja siihen mitä hänen lapsensa ja lastenlapsensa joutuisivat hävittämään (myymään) heidän jälkeensä.

Ajattelein, että kun nyt päästiin tähän asiaan, esitänpä pienen toiveen. Alustinkin sen silleen, että hei, tässä olisi aika outo pyyntö ja voit sanoa ei heti.

Asia olisi pitänyt miettiä ihan läpi, sillä tietysti täti sanoi ei, välittömästi. En minä nyt ihan ymmärrrä, miksi pyydät tätä, ei, se on ihan liian hankalaakin, ajattele nyt... Ja  sitä rataa kymmenen minuuttia, kauemminkin. Minä parhaani mukaan puolustamassa, enkä enää puolustamassakaan, ei toki, luovuin jo pyynnöstäni, vähättelin sitä, naureskelin sille. Tämä nyt oli tällainen päähänpisto. Aikamme sitä vatvottuamme lopetimme puhelun. Vannoin ja todistelin, etten ollut harmissani. Kaikkea vielä - kai nyt voi arvatakin, että vietin lähestulkoon unettoman yön ja kävin asiaa läpi mielessäni.

Nyt hetki sitten kännykkä soi. Tietysti siellä oli täti. En vastannut, annoin soida. En kertakaikkiaan jaksa käydä läpi samaa juttua kuin eilen (sillä en usko, että sisältö olisi olennaisesti muuttunut). Tiedän kyllä, että huomenna soitan takaisin. Pakko tämä asia on kohdata kuin nainen.

Mitä opin tästä? Sen, että pyytää ei kannata, pyytäjä aina nöyryytetään.

Ja kun olisin vain halunnut saada itselleni muistoksi palasen ihmisestä, joka on ollut minulle rakas, rakkaampi kuin omat vanhemmat - ja jonka kohdalla aina kuvittelin, että rakkaus oli vastavuoroista!